Ei vuodet kulu ne kuluttaa, ei huolet huku ne hukuttaa

Oon kerranki tyytyväinen tähän ratkasuun, että jäänki kämpille vaa rauhottumaan. Tuntuu oikeesti aika kivalta olla itekseen. Omien ajatuksien kanssa, kaiken hälinän jälkeen. Mun pikkupää on ihan täynnä ja poikki. Öisinki ajatukset kokoajan vetää jotaki hirveää rundia.

 Miten vietän seuraavan päivän?

 Onko elämä mallillaan?

 No oonko nyt liikkunu tarpeeks? 

Entäs, mitä tyhmää sanoin sille?

 Olinpa tyhmä, miten korjata asian? 

Okei mun elämä on hyvää, elä ressaa..

 Onko sittenkää? 

Sitte jos miettii että nuo kaikki muut on jo..

 Mitä en kerenny tehä eilen teen en huomenna..

Stop.

En tiiä millon musta on tullu noin stressaava, mutta nyt se saa luvan loppua. Helpotan vähän omaa oloani. Oon kokoajan muokkaamassa itseäni johonki muottiin, että sopeutuisin tilanteeseen kuin tilanteeseen. Enkä tarkota luonnetta, vaan enemmänki olemusta. En tiiä mitä kirjoittaisin, mutta pakko kirjottaa. 

Ilman sen suurempia sanoja. Oon vain minä. Vain mun elämässä. Muuhun en pysty, eikä mun tarvikkaan.

Haluan käpertyä mun aakkospeittoihin, tuijotella Hello Kitty-lakanoita viereisessä sängyssä, pelätä hulluja tappajia oven takana, haaveilla semmosestä ällöttävän hempeestä rakkaudesta, sekavasta kesästä josta ei muista taaskaan mitään, mutta tuntuu, että se oli tosi hyvä ja aamulla herätä pari tuntia herätyksen jälkeen.

Kauniita unia. Leikitelkää ajatuksella, että ette joudu tai pääse elämään tätä päivää enään. Se meni jo. Mutta huominen on edessä, joten eläkää se hyvin ja pitäkää pikku mahollisuuten.